Eilen raivasin pajukkoa niemennokassani ja sain aikaan valtavan risukasan. Vedin niitä juurineen irti maasta, niin syvältä kuin sain.
Lähes läpipääsemätön se oli,
mutta ahkerointi tuotti tulosta ja vihdoinkin tuuli pääsi kulkemaan rannalla. Työtä on vielä paljon.
Tällaiseen näkymään päätin eilen ja jatkoin tänään.
Nyt uusi kasa toiseen paikkaan.
Ja johan lempipaikaltani näkee joelle! Tuossa istuin nuorena lukemassa, kuuntelemassa jäiden sulamista keväällä, ihailemassa luontoa muuten vain. Katajien alla näkyi yhä sen laudan muotoinen alue, jolla aina istuin. Luulenpa, että jos siitä kaivaisin 50 vuoden roskat pois, alta löytyisi lahonnut lauta.
Ajattelin, että nuorempi sukupolvi pääsisi tuosta rantaan ja veneelle, joskus tulevaisuudessa.
Niemen sivustaa karsin myös ja sain kaksi komeaa kasaa aikaan.
Kuulema 1930-luvulla on viimeksi joessamme ollut niin vähän vettä kuin on nyt. On ollut mukavaa kulkea joenpohjaa pitkin ja tuossakin kun on äkkijyrkkää, on voinut poistaa veden partaalla kasvaneet pajut pelkäämättä veteen tippumista.
Oikealla on sen verran märkää aluetta, etten sinne mennyt mutaan raivaussaksineni, mutta aion jatkaa tuonne vasemmalle ja kiertää niemen täydellisesti ympäri, jotta siellä pääsee kulkemaan. Sitten se on sellainen kuin lapsuudessani, jolloin rannassa oli polku kalastajien kulkea.
Nyt särkee joka paikkaa, mutta loppuviikon sataa, joten saan lepuuttaa selkääni. Toisaalta, sade tarkoittaa veden nousemista ja niinpä jossain sateen välissä aion jatkaa risusavottaa. Ensi kesänä saan sitten ihmetellä, kun vesi on normikorkeudessaan ja rantaviiva ihan toisaalla kuin nyt.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.